I feel for you, I really do.

Ihan hömppä biisi, mutta mahtava sanoma. Tätä soitettiin meijän protulla ja siks hurjan haikee fiilis joka kerta kun sitä kuuntelen.




Olin vielä pieni ku olin ite kattomassa Daven keikkaa. Nyt myöhemmin mulla on tähän biisiin muodostunu jonkinlainen erikoinen tunneside. Tässä tiivistyy kaikki maailman pienuus ja itsestäänselvyys vajaaseen kymmenminuuttiseen.




Kuolematon UB! Löysin nää nostalgiabiisit vasta vähän aikaa sitte uudelleen. Ja fläshit lapsuudesta oli kyllä melkoiset; me siskon kanssa laulamassa näitä biisejä automatkoilla! Oi niitä aikoja ja höhö uubee on mahtava.




Tässäpä samankaltainen tarina ku tossa edellisessä. Aijai sitä fiilistelyä!




Tää biisi saa mut muistamaan mulle yhdessä vaiheessa ja edelleen niin tärkeän ihmisen, jota en halua unohtaa, vaikka sen maailman jätinki taakseni. Ikävä. Niin hurja ikävä sitä ihmistä. Voi kunpa en joltain osin olis tämmönen luovuttaja.




Oikeestaan melkeinpä kaikilla Keanen biiseillä on mulle jonkinlainen merkitys, liittyen elämään tai ihmisiin. Mut tän kuulin ihan ekana kaikista, eikä sitä voi koskaan lakata kunnolla ihmettelemästä, kuinka maailma ja ihmiset ympärillä muuttuu. Ja tuntuu että ite on ainoa joka sen kunnolla tajuaakaan.




Laitoinpa silti tän tänne. Ensinnäki tästä mieleen tulee eräs risteily. Ja sitten eräs toinenkin asia tästä ihan lähiajoilta. Hih!






Herranjestas! En muistanutkaan näiden biisien olemassaoloa ennen kuin luin vanhaa päiväkirjaani muistin virkistämiseksi. Ja noh. Kaikki true serranofanit tietää tarinan näiden takana. Ja niistä on tullu sitä kautta muullakin tavalla tärkeitä.




Oikeestaan moni Edith Piafinki kappaleista on mulle tunnetasolla hyvinki rakkaita. Olin yhessä vaiheessa pakkomielteeseen asti fanaattinen. Kysykää mitä tahansa Piafista, osaan vastata...




Tuo mieleen viime syksyn. Ja millaisena silloin näin maailman. Miten erilainen se silloin olikaan.