Kuiva asfaltti pölyää. Se kiitää mun alla metrikaupalla, yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes päästän jalat pyörän polkimilta ja annan vauhdin viedä. Suupielet kääntyvät pakostakin hymyyn, en mä voi katua mitään. En menetettyä tai periksiannettua.
Miksi katuisinkaan. Onhan nyt kevät. Ja jäätelöä lusikassa.
(niinkuin eilenkin)
Lisää ylpeyttä.
(ps. auringonvalon reunustamat kissantassut iloistaa. ja vaaleanpunaiset polkuanturat)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti